Ympäristötaidekasvatus on Suomessa kehittynyt vuoropuhelussa taidekasvatuksen, ympäristökasvatuksen ja yhteiskunnallisten muutosten kanssa. Osin näihin muutoksiin ovat vaikuttaneet uudistukset, jotka paikantuvat kuvataideopettajien koulutukseen Aalto-yliopistossa (ent. Taideteollinen korkeakoulu) ja Lapin yliopistossa. Molemmissa koulutusohjelmissa ympäristötaidekasvatuksella on jo vuosikymmeniä ollut merkittävä rooli, kummallakin hieman erilaisin painotuksin. Toisaalta taidekasvatus on tiiviisti yhteydessä aikansa yhteiskunnallisiin ilmapiireihin, kasvatuskeskusteluihin sekä taidemaailman ajankohtaisiin virtauksiin. Myös näissä suhtautumiset ympäristöaiheisiin ja keinot tarttua niiden käsittelemiseen ovat vaihdelleet. Ympäristökasvattajien kiinnostus taideperustaisia toimintatapoja kohtaan on puolestaan tarjonnut vertailukohtia ja yhteistyömahdollisuuksia taidekasvatuksen kentän käytäntöjen kehittämiseen. 

Kokonaiskuvaa suomalaisen ympäristötaidekasvatuksen historiasta on mahdollista hahmottaa 1960-luvun lopulta lähtien kolmen vaiheen avulla: 

1960–70-luvut: kulttuurikriittisyyden aika

1960- ja 1970-lukujen taidekasvatukseen heijastui ajalle tyypillinen yhteiskunnallinen kantaaottavuus ja kulttuurinen kriittisyys. Kuvaamataidon opetuksessa ja myös opettajainkoulutuksessa tämä näkyi siten, että ympäristökasvatus, rauhankasvatus ja joukkotiedotuskasvatus nousivat tärkeiksi opetussisällöiksi. Ympäristöongelmia käsiteltiin taideopetuksessa usein mediakuvastoja hyödyntäen, esimerkiksi valistavia kollaaseja tai julisteita tehden. Ajalle oli tyypillistä myös rinnastuksiin tai vertailuihin nojaavien kuva-analyysimenetelmien hyödyntäminen, joiden avulla tarkasteltiin elinympäristöjen nopeaa muuttumista sekä luonnon ja kulttuuriperinnön suojelemisen arvoja. 

1980–90-luvut: henkilökohtaiset ympäristökokemukset keskiössä

1980-luvun aikana taidekasvatuksen ympäristöorientaatio siirtyi yhteiskunnallisista teemoista kohti yksilön ympäristökokemusta ja kokemuksellista taideoppimista. Nykytaiteen toimintatavat, kuten performanssi, käsitetaide ja ympäristötaide tarjosivat inspiraatiota kokonaisvaltaisen, taiteellisen ympäristöpedagogiikan kehittämiselle. Teoreettisesti kehitystyössä ammennettiin mm. ympäristöestetiikasta, -psykologista ja -filosofiasta. 1990-luvun alkupuolella lähestymistapaa alettiin kutsua taiteeseen perustuvaksi ympäristökasvatukseksi. Tavoitteina tällä toiminnalla oli ympäristöherkkyyden ja ympäristövastuullisuuden kehittyminen ja toisaalta kuulumisen ja osallisuuden kokemuksien vahvistaminen. Taiteeseen perustuvaa ympäristökasvatusta toteutettiin niin luonnon- kuin kulttuuriympäristöissä, ja siinä tarkasteltiin lähiympäristöjen lisäksi myös kestävää muotoilua, arkkitehtuuria ja ympäristösuunnittelua. 

2000–2020-luvut: ympäristötaidekasvatuksen moninaisuus 

Viimeaikaisessa suomalaisessa ympäristötaidekasvatuksessa on tunnistettavissa useita erilaisia rinnakkaisia lähestymistapoja: 

• Kriittinen visuaalisen kulttuurin pedagogiikka on vakiintunut kuvataidekasvatuksen osaksi, ja sen myötä kulttuurikriittiset näkökulmat ovat palanneet myös ympäristöaiheiden tarkastelemiseen.  
• Taideperustaisen ympäristökasvatuksen perinne vaikuttaa edelleen erityisesti lasten ja nuorten kuvataideopetuksessa. 
• Lapin yliopiston kuvataidekasvatuksen koulutusohjelmassa on kehitetty yhteisöllistä ympäristötaidekasvatusta, jossa tyypillistä on ympäristö- ja yhteisötaiteiden toimintatapojen hyödyntäminen paikallisissa, pohjoisissa yhteisöissä sekä monialainen yhteistyö paikallistoimijoiden kanssa. 
• Aalto-yliopiston kuvataidekasvatajien koulutuksessa on vahvistunut taidekasvatuksen yhteiskunnallisuutta korostava painotus, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistäminen, sekä luonnon ja kulttuurin toisiinsa limittymistä korostava ihmistä laajempi (posthumanistinen) ympäristöajattelu. 

Ympäristökasvatus kuvataiteen opetussuunnitelmissa 

Ympäristökasvatus nostettiin kuvaamataidon yhdeksi opetussisältöalueeksi ensimmäisissä peruskoulun opetussuunnitelmissa 1970-luvulla. Tällöin kuvaamataidon yhteydessä puhuttiin esteettisestä kasvatuksesta, jonka tavoitteena oli oppilaiden ympäristövastuullisuuden ja –aktiivisuuden kehittyminen. Opetuksessa huomiota suunnattiin erityisesti elinympäristöjen viihtyisyyden ja ympäristösuunnittelun kysymyksiin. Myös ympäristöjen ja kulttuuriperinnön suojeleminen oli ajankohtaista kiivaan kaupungistumisen ja uudisrakentamisen aikana.

Ympäristö-, viestintä- ja kansainvälisyyskasvatus säilyivät kuvaamataidon opetuksen sisältöalueina luovan itseilmaisun kehittämisen rinnalla myös vuonna 1985 päivitetyissä peruskoulun opetussuunnitelman perusteissa (POPS). 

Ympäristöoppiminen ja ympäristöpainotus on säilynyt osana kuvataiteen oppiaineen sisältöjä sittemminkin. 2004 POPS:ssa ei puhuttu enää suoranaisesti ympäristökasvatuksellisista sisällöistä, vaan esiin nostettiin ympäristöestetiikka, arkkitehtuuri ja muotoilu. Ympäristöjen havainnointi, arvioiminen ja arvottaminen olivat edelleen tärkeässä osassa opetusta, mutta huomiota kiinnitettiin erityisesti suunnittelun näkökulmiin: arkkitehtuurin ja muotoilun perusteisiin ja prosesseihin tutustumiseen. 

2010-luvun peruskoulun ja lukion opetussuunnitelmien perusteet korostavat yhä voimakkaammin kestävämpien elämäntapojen edistämisen välttämättömyyttä. Kuvataiteen opetussisällöissä osaamisen ja opetuksen tavoitteissa korostuvat vaikuttaminen, vastuu ympäristöstä ja kestävän tulevaisuuden rakentaminen. Taiteen, visuaalisen kulttuurin ja ympäristöjen esteettisen, ekologisen ja eettisen arvottamisen avulla opetus kannustaa tunnistamaan, keskustelemaan ja ottamaan kantaa kulttuurisiin arvoihin.  

Teksti: Ylirisku, Henrika & Pöytälaakso, Netta (25.3.2026)

Lisätietoa: 

Mikä ympäristötaidekasvatus

Kirjallisuutta

Lähteet

Jokela, T. & Hiltunen, M. (2014). Pohjoiset kylät ja koulupihat taidekasvatuksen paik­koina. Teoksessa E. Hyry-Beihammer, M. Hiltunen & E. Estola (toim.), Paikka ja kasvatus (s. 78–106). Lapin yliopistokustannus. 

Jokela, T. (2016). Yhteisöllistä ympäristötaidekasvatusta Pohjoisessa. Teoksessa A. Suominen (toim.), Taidekasvatus ympäristöhuolen aikakaudella (s. 69–83). Aalto ARTS Books. 

Mantere, M.-H. (toim.). (1995). Maan kuva – kirjoituksia taiteeseen perustuvasta ympäristökasvatuksesta. Taideteollinen korkeakoulu, taidekasvatuksen osasto. 

Mantere, M-H. (1994/2015). Milloin taidekasvatus on ympäristökasvatusta? Uudelleenjulkaistu teoksessa P. Pohjakallio & M. Kallio-Tavin (toim.) (2015), Kuvis sata: kuvataideopettajien koulutus 1915-2015 (s. 113–119). Aalto ARTS Books. 

Opetushallitus. (2004). Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet. Saatavilla: http://www. oph.fi/download/139848_pops_web.pdf 

Opetushallitus. (2014). Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet. Saatavilla: https://eperusteet.opintopolku.fi/#/fi/perusopetus/419550/tekstikappale/426525 

Opetushallitus. (2019). Lukion opetussuunnitelman perusteet. Saatavilla: https://www.oph.fi/sites/default/files/documents/lukion_opetussuunnitelman_perusteet_2019.pdf 

Pohjakallio, P. (2005). Miksi kuvista? Koulun taideopetuksen muuttuvat perustelut. Taideteollisen korkeakoulun julkaisusarja A 60. 

Pohjakallio, P. (2016). Ympäristö, kasvatus, taide – avoimia ja muuttuvia käsitteitä kuvataideopettajakoulutuksessa. Teoksessa A. Suominen (toim.), Taidekasvatus ympäristöhuolen aikakaudella (s. 56–68). Aalto ARTS Books. 

Suominen, A. (2016). Johdanto: Taidepedagogisia, taiteellisia, tutkimuksellisia ja filosofisia perspektiivejä ekososiaaliseen oikeudenmukaisuuskasvatukseen. Teoksessa A. Suominen (toim.), Taidekasvatus ympäristöhuolen aikakaudella (s. 8–19). Aalto ARTS Books. 

Ylirisku, H. (2016). Ympäristöopetus kuvataidekasvattajien koulutuksessa. Teoksessa A. Suominen (toim.), Taidekasvatus ympäristöhuolen aikakaudella (s. 40–55). Aalto ARTS Books. 

Ylirisku, H. (2021). Reorienting environmental art education [Tohtorin väitöskirja]. Aalto ARTS Books. http://urn.fi/URN:IS-BN:978-952-64-0245-1 

Ylirisku, H. (2022). Tiheikön kanssa: Yhteisen ajattelun tunnustelua. Kasvatus & Aika, 16(3), 163–171. https://doi.org/10.33350/ka.111743